Viimeinen tentti muutamaan kuukauteen on nyt tehty. Peukut pystyssä odottelen tuloksia. Jos en pääse siitä läpi, niin en saa perusopintoja tänä vuonna suoritettua loppuun, ja se ei olisi kauhean mukavaa...Odotin helpottunutta ja ilahtunutta oloa kokeesta tultuani, mutta enhän tietenkään vielä voi iloita kun en tulosta tiedä. Ja muutenkin tuo ilahtuminen mistään on niin kauhean vähäistä minulla.
Olen herkkulakkoillut tässä muutaman päivän jo.. Silti tuntuu, että olen entisestään paisunut tässä parin päivän sisällä. Vaikka olen liikkunutkin enemmän. Huomennakin menen spinningiin kaverin kanssa.
Tiedän, miksi olen lihonut. Olen syönyt helvetisti. Syön, kun olen surullinen, syön kun olen iloinen. Syön muuten vaan. Syön puolet päivän aterioista aina mielestäni todella terveellisesti ja puoliksi syön jotain paskaa. Sitten kun huomaan, että olen lihonut entisestään, tulen surulliseksi ja menen ostamaan vähän lisää herkkuja pahaan olooni. Se on loppumaton noidankehä. Yritän jatkuvasti tsempata itseäni ajattelemaan positiivisesti itsestäni ja miettimään hyviä puoliani. Joskus onnistunkin siinä. Mutta kuten rehevästä kehostani voi huomata, en ole ollut tyytyväinen itseeni vähään aikaan. En ole ylipainoinen. En ole koskaan ollut. Olen aika yläkantilla normaalipainossa. Olisin tyytyväinen muutaman, 3-5 kilon, pysyvään pudotukseen. Olen siellä ollutkin. Viimeksi syksyllä. Mutta juttu on, että en silloinkaan järin tyytyväinen elämääni ollut. Olin (melko) tyytyväinen painooni. En elämääni kokonaisuutena. Ja siitähän se kyse loppujen lopuksi on. Jos tämän painon saan laskemaan nyt muutaman kilon, niin kuin tarkoituksena olisi, se on kuitenkin vain yksi murhe, mitä ei tarvitse miettiä. Mutta on kai sekin jotain?
-emmma
