Kun aloitin tämän blogin, ajattelin, että purkisin tänne kaikki hyvät uudet asiat, mitä elämässäni tapahtuu. Ajattelin väistämättä, että uuden elämän alettua tapahtuisi vain hyviä asioita, ei ollenkaan huonoja. Toisin kuitenkin kävi. Hyviä asioita on toki tapahtunut paljon, mutta koska olen pohjimmiltani negatiivisuuteen taipuva, näen harvoin metsää puilta. Tuntuu, että en edelleenkään ole päässyt teini-iän tunnevuoristoradasta, enkä varmaan tule ikinä pääsemäänkään. Olen elämäniloinen ehkä noin 20% ajasta. Sen 80% ajasta käytän siihen, kuinka yritän estää itseäni vaipumasta syvemmälle itseinhoon ja ahdistuneisuuteen.
Minulla on kiva asunto, kivoja uusia ja vanhoja kavereita. Minulla on perhettä, koulussa menee suht hyvin ja pursun ideoita siitä, mitä kaikkea tulen vielä tulevaisuudessa tekemään. Sitten, todellisuus iskee ja ajattelen vain asioiden negatiivisia puolia. Asuntoni on pieni, täällä ei ole uunia eikä pesukonetta - ja olen täällä yksin. Olen aina pitänyt yksin olemisesta, mutta nykyään ahdistun kovin helposti yksinolosta. En siedä hiljaisuutta tai pimeyttä ollessani yksin. Tv ja tietokone sekä valot ovat aina päällä, jotta tuntuisi siltä, että täällä on jotain elämää minun lisäkseni. Kaverisuhteissani harmittelen sitä, kuinka vanhat rakkaat kaverit luultavasti tulevat unohtamaan minut kokonaan, koska en käy enää entisellä kotipaikkakunnallani, enkä jaksa ongelmieni pohtimiselta soitella tai edes facebookissa kysyä kuulumisia. Eivätkä hekään kyllä yhteyttä pidä minuun. Uudet kaverit ovat kivoja, mutta tunnen silti välillä olevani kala kuivalla maalla tässä uudessa seurassa. En koe minkäänlaista yhteyttä tai kiintymistä kehenkään.
Ikävöin paljon perhettäni ja entistä elämääni, mutta toisaalta en halua palata menneeseen enää. Koulu ahdistaa siksi, koska en koe alaa omakseni enää. Ehkä ensimmäiset kuukaudet saatoin ajatella, että jes, vihdoin mun tyylistä opiskelua. Mutta ei. Haluan jotain muuta. Haluan aina jotain muuta ja jotain enemmän. Ja se on perseestä. En osaa asettua minnekään tai sitoutua mihinkään, haluan tehdä hetken jotain uutta juttua ja sitten jatkaa matkaa.
Minulle sanotaan, että minun pitäisi tehdä asioita, joista tulen onnelliseksi. Mutta en tule enää onnelliseksi mistään. En nauti enää liikkumisesta samalla tavalla kuin ennen. En jaksa tehdä mitään tai aloittaa mitään uutta. Koen olevani niin jumissa. Enkä tiedä yhtään, että mitä minun pitäisi tehdä. Ainoa asia, josta tulen viideksi minuutiksi onnelliseksi, on ruoka. Jos olen murheellinen, niin kuin olen aika usein, niin ainoa asia, joka saa minut hetkeksi pirteäksi, on karkit, sipsit, jäätelö tai mikä tahansa ruoka, mitä minun ei pitäisi syödä. Sitten kuin olen herkkuni syönyt, olen entistä ahdistuneempi. Olen jo kolme-neljä kiloa lihonut puolessa vuodessa ja pelkään, että en pysty lopettamaan tätä menoa. En vain jaksa välittää sillä hetkellä, kuin mieliteko iskee, mutta saman tien sen jälkeen, kadun tekojani. Koska en arkiliikunnan ja satunnaisten liikuntahetkien lisäksi enää juuri liiku, ei minun pitäisi syödä näin, miten syön nyt. Paisun ja paisun vain. Ja en tunne oloani hyväksi. Olen tässäkin asiassa jumissa. Päätän joka toinen tunti, että aloitan laihduttamisen ja laihdutan sen muutaman vähäisen kilon, mitkä minua häiritsevät, mutta en pysty. En pysty ottamaan itseäni niskasta kiinni ja yksinkertaisesti luopumaan herkuista. Syön siis, koska murehdin ongelmiani. Ja ennen kuin oikeat ongelmani ovat selvinneet, en usko, että tulen laihtumaan. Laihduttaminen ja syömisten vahtiminen tuntuu niin toissijaiselta kaiken muun vierellä. Mutta en halua lihoa, haluan pysyä normaalipainoisena ja innostua taas liikkumisesta ja elämästä. Ehkä vielä joskus.
-emmma
